Veera täytti juuri 4 kuukautta. Kävimme eilen taas kerran neuvolassa, jossa tylleröinen esitti parhaintaan neuvolatätsylle. Terveydenhoitaja ihasteli ja ihmetteli, miten tomera, taitava ja valpas nelikuinen meillä on. Taidoiltaan oli hänen mielestään kuin puolivuotias melkeinpä, ja uskomaton määrä on uteliaisuutta, touhua ja intoa oppia.

Kyllähän Veera on uutta oppinut: viikko pari sitten keksi miten käännytään vatsalleen, ja vatsallaan katselee ympärilleen ja yrittää vimmatusti keksiä miten pääsisi eteenpäin. Vetää polvet mahan alle ja kiskoo kämmenillä lattiaa vasten, mutta tekniikka on vielä hakusessa. Pari kertaa on parketilla onnistunut peruuttamaan, ja sivulle on kääntynyt myös. Seisoo topakasti pystyssä kun tuetaan kainaloista sen verran ettei kaadu, toisinaan riittää hyvin kun pidetään kämmenistä lujasti kiinni. Sitteristä ja muutenkin puoli-istuvasta asennosta punkee istualleen ylös, enää ei parane jättää ilman vöitä sitteriin hetkeksikään, tulee vielä turvalleen lattialle sieltä muuten...

Lelu pysyy yhdessä kädessä ja välillä ottaa molemmilla, toisinaan vaihtaa esineen kädestä toiseen. Heiluttaa helistintä vimmatusti ja päästää sitten irti kuin tekisi sen tahallaan. Lelut lentelevät näin välillä metrien päähän... Kaikkeen tartutaan uteliaasti, mitä ulottuville tuodaan, ja kaikkea toki maistetaan. Omat sormet ovat kylläkin herkullisinta, lapsi taitaa kaivata liharuokaa jo kohta ;)

Äänellään Veera leikkii paljon. Joitakin viikkoja sitten oppi päristämään niin että kuola lentää, ja paidanrinnukset ovat napaan asti märkinä, prrrbbbb pärrrrr! Jokelluksen seasta erottuu tosi monta konsonanttia jo, saattaapa tuo kitistä väsyneenä "ENNNN", kun kysyn et meneekös mein kiukkupussi nyt nukkumaan :D Tällä hetkellä nariseminen, vinkuminen ja korvia vihlova kiljuminen ovat työn alla. Ei tuolla mitään hätää siis ole, ihan äänenkäytön riemusta narisee ja kiljuu, mutta vanhempien korvat on kovilla!

Otettiin ne mitatkin neuvolassa toki. Painoa 6475 g, pituutta 65,2 cm. Suhteellinen painokäyrä oli laskenut edelleen ja huitelee jo kymmenen miinusprosentin kohdalla. Neiti ei vieläkään ole hoikka tai laiha, kyllä tuo on ihan sellainen pehmoinen ja makkarainen pulleroinen kuin vauvan kuuluukin olla, mutta rakenteeltaan semmoinen sirompi että keskiarvoon verrattuna painaa vähemmän.

En haluaisi murehtia asiasta, mutta kyllähän tuo suhteellisen painokäyrän yhäti jatkuva laskusuunta hieman huolestutti terveydenhoitajaa. Pitäisi kuulemma ruveta jo antamaan kiinteitä ruokia, soseita ja sellaisia. Toisaalta hän sanoi, että kun noin kovasti tuo motoriikka on kehittynyttä ja neiti niin pontevasti touhuaa ja liikkuu, ettei se ole ihme jos kaikki energia kuluu.

En vielä haluaisi rasittaa noin pienen vatsaa kiinteällä ruualla, mutta kun olisi nyt herkkyyskausikin syömiselle... Pimu siis innoissaan maistaa uusia makuja ja söi lusikasta hienosti, kun annoin pari teelusikallista korvikkeella laimennettua luumusosetta jokin aika sitten. Kai sitä täytyy ruveta vähitellen soseita keittelemään.

Ihan just tulee nukku.

Söpö, jaa mää vai? *räpsyttel*

Veera muuten oli viime viikonloppuna ensimmäistä kertaa hoidossa. Helsinkiin saapui kybermetallibändi Fear Factory, jonka oon jo pitkään oottanut pääseväni näkemään, ja nyt se sitten onnistui. Alunperin Veeran piti mennä mun äidille hoitoon illaksi ja yöksi, mutta Tuula oli sairaana ja hoitajaksi ilmoittautuikin sitten Laura, hurjasti kiitoksia Lauralle!! Hoidossa viihtyi samoin kuin kotona, eli oli illalla kovin itkuinen, mutta yöunien jälkeen taas oikein iloinen. Iskä ja äiskä pääsivät viihteelle ensimmäistä kertaa Veeran syntymän jälkeen. Ilta oli todella onnistunut, meillä oli tosi hauskaa, ja keikka piristi kovasti mieltäni.

Uudet taidot ja tuo hurja oppimisen into ovat nyt siis tehneet sen, että parin viime viikon ajan nukkuminen on ollut tosi vaikeaa. Väsyneenä ei malttaisi nukkua eikä syödäkään jaksa, vaikka nälkä olisikin, ja siinähän on sitten soppa valmiina. Ja kun on nälkä, niin ei sitten saakaan unta. Tuntikausien hysteerisiä kirkumiskonsertteja on iltaisin katseltu, kun neiti ei ole saanut koko päivänä nukuttua kuin yhdet tai kahdet puolen tunnin päikkärit, ja voimat on olleet välillä melkein loppumassa. Sitten taas on niitä rauhallisiakin päiviä, jolloin päiväunet onnistuvat, ja neiti on aivan toisenlainen, aurinkoinen ja hyväntuulinen.

Hei mä heräsin!!

Äiti ompeli hienon vaipan mulle.

Tänään sellainen rauhallinen päivä. Tässä minä istun kevätpäivän harmaudessa, juon rauhassa kahvia ja luen postiluukusta kolahtanutta Kotiliettä. Siinä on lämminhenkisiä artikkeleita jotka osuvat lähelle: Arkkiatri Risto Pelkonen ja lapsenlapset, kuinka lämmin ja rikas ihmissuhde! Tuula Haatainen ja työskentely lastensaannin ja työn yhteensovittamiseksi - nyt mennään jo oikeaan suuntaan sentään: Kotiin jäävän taloudellista turvaa kohennetaan, ja kustannukset jaetaan tasan kaikkien työnantajien vakuutusmaksuista.

Veera riehuu leikkimatolla, lelut kilisevät ja rapisevat. Käsien lisäksi käyttöön otetaan jo jalatkin, pieni hallitsee lelua kaikin raajoin kuin kissa leikittäjän kättä, mutta vailla teräviä kynsiä. Ei tuolla pienellä ole edes niitä suojana maailmaa vastaan. Me olemme hänen suojansa: vanhemmat ja rakastava lähisuku. Tuolla pienellä ihmisellä on takanaan niin paljon voimaa, turvaa ja kannustusta.

Minä en tiedä mitä hänestä isona tulee. Vai tuleeko edes iso, saattapa olla ikänsä siro voimiltaan. En minä oikeasti osaa asettaa toiveita - ei se minun ansiotani ole, oli hän sitten maailmanlaajuisesti arvostettu osaaja, menestyjä, vaikka mikä parantaja taikka taiteilija. Kunhan ei murhaajaksi tai muuksi pahantekijäksi rupea.

Eikä ole millään lailla eriarvoista perinteisesti kunnioitettuihin elämäntehtäviin nähden, jos hänen elämänsä on vailla näennäistä erityisyyttä. Kuka se sanoikaan, että nykypäivänä vaatii rohkeutta elää ihan tavallisen ihmisen elämä. Oikeaan osui.

Toiveeni on toisaalla, ja sen toteuttaminen sitten vaatiikin jotain mitä ei kirjoista löydy eikä siihen voi kouluja käydä. Toivon, että hän pystyy aikanaan elämään tasapainoista elämää jossa pilkahtelisi onnellisuutta. Selviäisi vastoinkäymisistä ja osaisi hakea tukea sitä tarvitessaan, ja osaisi iloita arjen pienistä asioista.

Se ei vaadi virikeleluja loputtomiin, muskareita tai kehittäviä harrastuksia. Se ei vaadi kielikylpyvalmennuksia, kohtulaiselle soitettavaa klassista tai muutakaan lapsen trimmaamista. Uskon tietäväni, mitä se niiden sijaan edellyttää. Aika näyttää, olenko oikeassa, ja onnistummeko.